Tämä on esimerkkitarina, ja sen tarkoitus on vain havainnollistaa, miltä teksti näyttäisi tällä sivulla
Reformaation myötä suomalaisten kirkkojen veistokset sijaitsivat yllättäen luterilaisessa kirkossa. Ympäri Eurooppaa pyhimysveistokset joutuivat uudelleenarvioinnin kohteiksi, kun niihin liittyvä toiminta näyttäyty protestanttien silmissä kuvainpalvontana. Taidehistorioitsija Elina Räsänen luonnehtii artikkelissaan Ikonoklasmi Suomessa : Keskiajan puuveistosten muodonmuutokset protestanttista reformaatiota ikonoklastiseksi eli kuvakielteiseksi liikkeeksi. Veistoksia hävitettiin, varastoitiin ja tuhottiin. Mitä tuona aikana tapahtui Korppoon Madonnalle?
Räsänen huomauttaa artikkelissaan, että veistoksia tuhonneet kuvainraastajat antoivat toiminnallaan veistoksille erityisen elävän ja inhimillisen roolin pilkkaamalla sekä rankaisemalla näitä – ikään kuin oikeita, lihallisia ihmisiä. Toisaalta veistosten esineellistä ja maallisen materiaalista ulottuvuutta haluttiin painottaa. Suomessakin veistoksia rangaistiin ja häväistiin, ja niiden aiempi hengellinen merkitys pyrittiin eri keinoin riisumaan niiltä. Moni pyhimysveistos on reformaation myötä menettänyt esimerkiksi nenänsä.
Nenä on erityisen haavoittuva osa useimmissa veistoksissa, ja sen irrottaminen on siksi ollut helppo tapa tehdä pyhimysveistoksesta tavallinen puuesine. Korppoon Madonnan nenästä puuttuu suuri lohko sen vasemmalta puolelta. Onko Madonna joutunut kuvainraaston uhriksi? Tähän kysymykseen voisi kenties vastata veistoksen huolellisella tarkastelulla, mutta silmämääräisesti tämä on kuitenkin vaikeaa. On aivan yhtä mahdollista, että Madonna on esimerkiksi kuljetuksessa tai huolimattomassa säilytyksessä menettänyt nenänsä. Myös Jeesus-lapsen kohtalo jäänee pimentoon.
Suomessa veistoksia kuitenkin mielellään käytettiin uudelleen tuhoamisen sijaan. Näyttävät katoliset veistokset saatettiin sovittaa luterialiseen kirkkoon tai muuhun tilaan esimerkiksi poistamalla ympäröivät ovet tai kaappi. Huomio ei enää kiinnittynyt yhtä voimakkaasti pyhimysveistoksiin eivätkä ne enää samalla tavalla hallinneet kirkkotilaa. Niiden merkitys kehittyi vähitellen, ja luterilaisen kirkon tapojen vakiintuessa veistoksesta muodostui ensisijaisesti Raamatun henkilöistä muistuttava somiste, joskin niihin varmasti liittyi yhä omia tapoja, mielikuvia ja tarinoita. Sukupolvien vaihtuessa vanhat esineet saivat myös voimakkaan historiallisen ulottuvuuden, ja kenties kotikirkon vanha esineistö symboloi monelle seurakunnan menneisyyttä ja jatkuvuutta.
